Lasten päivähoidon kevyt supistus kertoo Suomen sotatilasta, vai?

Elina Grundström kirjoittaa Hesarin kolumnissa 9.6 mm., että:

”Voi kysyä, onko tämä ennemminkin sotaan valmistautuva kuin kansantaloutta tasapainottava hallitus?

Jos valtion pitää todella siirtää kymmenen miljardia euroa päivähoidosta, koulutuksesta ja sosiaaliturvasta hävittäjähankintoihin, Suomeen kohdistuu sotilaallinen uhka, jonka rinnalla millään muulla ei ole mitään väliä. Samaan aikaan päättäjät vakuuttavat, että heillä on "yhteinen tilannekuva" eli täsmälleen sama käsitys Suomen ongelmista. Tämäkin kuulostaa enemmän poikkeustilalta kuin normaalilta pohjoismaiselta demokratialta.”

Asiat voi tietysti kysyä noinkin, mutta minusta tässä taas paistaa paljolti asenne, että mistään etuudesta ei saa missään olosuhteissa tinkiä, mikäli kaikesta ei tingitä. Suomessa pääteltiin 15 vuotta sitten, että subjektiivinen päivähoito on puolustusvoimia paljon tärkeämpi ja siksi mm. päivähoitoon ja kaikkeen muuhun päivittäiskivaan siirrettiin veroeurojamme. Nyt tilannekuva on se, että velaksi elämisen pitää pikku hiljaa loppua ja että puolustusvoimien leikkaukset eivät olleetkaan hyvä ajatus. Niiden taso palautetaan ns. ”normaalille tasolle” suhteessa koko valtion budjettiin.

Ehkä ajatuksena on nyt se, että ulkoisella turvallisuudella varmistamme sen, että tulevina hyvinä aikoina voimme taas itsenäisesti päättää, että kaikki janipetterit ja miialiisat saavat taas kaiken sen päivähoidon, mitä vanhemmat vaan ikinä pystyvät keksimään. Niin ja hoitohenkilökunta, joka jo perusteettomasti ja ihan pokkana väittää, että kahdeksan lapsen ryhmäkoko vaarantaa lasten fyysisen ja henkisen turvallisuuden!