Hallinnosta siirrettävä tehtäviä yrityksille

Julkisen sektorin palvelu- ja tutkimustehtäviä siirrettävä yrityksille

Valtion ja kuntien tehokkuutta on viime vuodet keskitytty lisäämään virastojen henkilötyövuosia vähentämällä. Julkisen sektorin palvelukyvyn kannalta juustohöylääminen joka paikasta ei ole mielekästä. Siksi on arvioita uudelleen, mitä tehtäviä julkisen sektorin kuuluu tehdä itse. Mitkä tehtävät ovat sellaisia, että ne todella vaativat nyt ja tulevaisuudessa virasto-organisaation ja verovarat. Viimeksi tämä kysymys esitettiin 1990-luvun alun laman yhteydessä. Sitten alkoivat lihavat vuodet ja kysymys unohtui, nyt kysymys on taas tuiki tarpeellinen.

Valtiolla ja kunnilla on paljon sellaisia palvelu- ja tutkimustehtäviä, jotka eivät kansalaisten ja asiakkaiden näkökulmasta vaadi "virkavastuulla" toimimista. Jo nyt esimerkiksi kolmas sektori tai erilaiset osuuskunnat (eräs yritysmuoto) tuottavat kunnalle eli tilaajalle palveluita, joita ennen tuotti vain kunta. Myös valtionhallinnossa on lukuisia tehtäviä, joita hoidetaan virastomaailmassa historiallisista syistä, ei kansantaloudellisista syistä. Tällaisten palvelu- ja tutkimustehtävien siirtäminen kolmannelle sektorille ja erimuotoisille yrityksille lisää kyseisen toiminnan innovaatiokykyä ja työn tehokkuutta. Hyviä esimerkkejä on jo olemassa, vaikkapa erään kaupungin hammaslääkärien muodostama osuuskunta, jonka kanssa kaupunki on tehnyt palvelusopimuksen. Tai perhepäivähoitajat. Selvityksen mukaan he kaipaisivat vertaistukea ja vapautta kehittää toimintaansa esim. babysitter-toimintaan, syntymäpäiväjuhlien järjestämiseen jne. Mutta kunnan työaikalaki ja muut normit eivät tätä salli.

Entäpä valtion virastojen tutkimustoiminta? Se tapahtuu yleensä projekteissa, joihin pitää saada ulkopuolista rahoitusta, monet projektit ovat myös kansainvälisiä.  Olen läheltä seuranneena tullut vakuuttuneeksi siitä, ettei valtion työaikalaki, matkustussäännökset, kellokorttisysteemit yms. missään määrin sovi tällaiseen projektitoimintaan. Molemmissa mainitsemissani esimerkeissä yhteiskunta voi ja sen pitää tietysti toimia palvelujen tilaajina.

Mielestäni esim. osuuskunta on oiva yritysmuoto monelle yhteiskunnalliselle tutkimus- ja palvelutuotannolle. Osuuskunnan tehtävänä kun ei ole tuottaa mahdollisimman paljon voittoa osakkeenomistajille kuten osakeyhtiössä. Osuuskunnan päätavoite on jäsentensä taloudellisen toiminnan tukeminen. Olen varma siitä, että saisimme Suomeen lisää toimeliaisuutta, tuottavuutta ja innovatiivisuutta lisäämällä yhteiskunnallisia yrityksiä ja osuuskuntia julkiseen palvelu- ja tutkimustoimintaan. Kyse ei ole vain laskennallisista säästöistä, vaan myös noista kuuluisista dynaamisista vaikutuksista yhteiskuntaan.

Julkisen sektorin tuloksellisuutta ja vaikuttavuutta (nykyisin VATU-hanke) vuodesta 1989 saakka kehittäneenä voin jo sanoa olleeni aina sitä mieltä, että julkisen sektorin pitää miettiä hyvin tarkkaan, mitä se yhteisillä varoillamme tuottaa itse ja mitä tilaa kotimaan markkinoilta.

Hallinnon asiakaslähtöisyyteen tarvitaan tiikerin loikka

Kokonaisvaltainen asiakaslähtöisyys edellyttää radikaalia muutosta julkisen sektorin toimintatapaan.

Julkisen sektorin rakenteet ja toimintamalli on rakennettava alhaalta, kuntalaisen eli asiakkaan tarpeista lähtien.  Kaiken lähtökohtana ja kaikessa tulee olla kuntalaisen rajattoman hyvät ja kokonaisvaltaiset palvelut. Palveluiden tulee siis määrittyä asiakkaan tarpeista lähtien, ei palveluja tuottavien hallintoyksiköiden tarpeista. Luukulta toiselle pomputtelu on lopetettava.

Kokonaisvaltainen asiakaslähtöisyys: palvelukoordinaattori kunnassa ja henkilökohtainen budjetti

Erityisesti hieman hankalassa elämäntilanteessa oleville on tuskallista, joutua KELAn, TE-palveluiden ja kunnan sosiallitoimiston lomakeviidakon ja monimutkaisten ohjeiden kohteeksi. Ja kun on hankalaa ja raskasta sukkuloida järkevästi organisaatioiden nettilomakeviidakossa, asiat jäävät hoitamatta ja oman elämän hallinta vaikeutuu.

Monen luukun kautta tapahtuvasta palvelujen tuputtamisesta on siirryttävä malliin, jossa kuntalainen keskustelee elämäntilanteestaan ja tarkoituksenmukaisista palveluistaan kunnan palvelukoordinaattorin kanssa. Asiakaslähtöinen palveluajattelu yhdistää kuntalaiselle sote-palvelut, te-palvelut sekä KELAn palvelut. Kunnan palvelukoordinaattorista tulee kuntalaisen kumppani.

Onko ylläkuvattu tapa toimia mahdoton? Ei ole, tämän suuntaisia hankkeita on jo olemassa kuten TYP-laki ja "henkilökohtaisen budjetin" kokeilut. Mutta niiden laajentaminen julkisen sektorin yleiseksi toimintamalliksi ei etene, koska hallinnon rakenteissa, on edelleen paljon päättäjiä ja kehittäjiä, jotka vartioivat omaa reviiriään.

Vuoden alussa voimaan tullut TYP-laki edellyttää tiivistetysti sitä, että te-palvelut, kunnan sote-palvelut ja Kelan palvelut tulee tarjota asiakkaalle koordinoidusti uuden palvelukeskuksen kautta. Mutta koordinoidun ja yhteisesti tarjottujen palvelujen asiakkaaksi pääsevät vain ne joiden työllistyminen on vaikeaa ja työttömyys jatkunut pitkään. Miksi näin on? Eikö esimerkiksi kunnan palvelukoordinaattori voisi olla jokaisen työttömän ensimmäinen kontakti, joka pika-analyysin jälkeen koordinoi asiakkaan kanssa hänen tarvitsemiaan kunnan, Kelan ja te-toimiston palveluita. 

Asiakaslähtöinen periaate edellyttää tietysti myös uudistuksia budjetointitapaan. Henkilökohtaista budjettia on jo kokeiltu erityisesti sosiaalipalveluissa. Siinä tavoitteena on tarjota asiakkaalle vapaus valita esimerkiksi oman terveytensä hoitamiseen liittyviä sosiaali- ja terveyspalveluja. Asiakkaat voivat valinnallaan vaikuttaa hoidon ja palveluiden sisältöön. Palveluita voi hankkia tietyllä rahasummalla paitsi ulkopuolisilta palveluntuottajilta myös omalta perheeltä, omaisilta tai ystäviltä. Periaate asiakkaille siirrettävästä vallasta hallita omaa elämäänsä oli keskeisellä sijalla, kun henkilökohtaisen budjetin järjestelmää on suunniteltu ja kokeiltu.

Julkisen sektorin rakenne on vain johtamisen väline jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Julkisten palveluiden ensisijainen tavoite tulee olla asiakaslähtöisyys ja asiakkaan kokonaisvaltainen huomioiminen. Koska tavoite vaatii nykyisten organisaatiorajojen ja budjetointikäytäntöjen muuttamista, tuo tavoite voi toteutua vain koko hallituksen tiukassa ohjauksessa.

Kehitysavusta rahaa humanitaariseen apuun

Kehitysapu, maahanmuuttajat, humanitaarinen apu ja rahoitus

Miten paljon rahaa kuluu mihinkin ja miten rahojen budjetointia ja jakamista pitäisi muuttaa. Työperäistä maahanmuuttoa en tässä käsittele, koska se ei aiheuta valtion tai kuntien budjettiin välittömiä menoja.

Vuodelle 2015 valtion budjettiin oli rahoja budjetoitu seuraavasti:

1. Kehitysapuun noin 1 miljardi (1000 miljoonaa) euroa.
Tästä rahasta vain 45 miljoonaa on korvamerkitty 2. humanitaariseen apuun (esim. Nepalin maanjäristys huhtikuussa 2015 kuuluu humanitaarisen avun piiriin).
3. Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottoon noin 26 M€
4. Maahanmuuttajien kotouttamiseen 100 M€

Näitäkään rahoja ei saisi tarkastella ministeriöittäin ja hallinnonaloittain kuten nyt tehdään vaan kokonaisuutena. Kokonaisuuden "teeman" nimi voisi olla Humanitaarinen apu ja rahojen jaosta päättäisi hallitus yhdessä. Humanitaarinen apu sisältäisi kaikki neljä yllälueteltua rahoitusosuutta. Tällöin kysymys kuuluisikin, mitä tavoitteita Humanitaariselle avulle asetetaan, mitkä ovat keinot tavoitteisiin ja rahoitusosuus. Tällä hetkellä kehitysavun miljardista vain 45 M€ on korvamerkitty humanitaariseen apuun. Eikö summaa voisi nostaa reilusti, kun tilanne sitä maailmalla vaatii? Nyt mm. Syyrian, Irakin pakolaisleirit, Nepalin maanjäristys.

Moni kokenut asiantuntija on jo todennut, että useat vuosia kestäneet kehitysapuprojektit ovat olleet tuloksettomia. Silti tällaisiakin projekteja yhä vain rahoitetaan, koska niin on totuttu budjetoimaan ja koska lukuisat virkamiehet ikään kuin istuvat omistajina noiden projektien hallinnossa. Uudella tavalla budjetoituna me voisimme siirtää tuloksettomista kehitysapuprojekteista varoja esim. kriiseihin, joita syntyy sotien ja luonnonmullistusten vuoksi. Voismme rakentaa pakolaisleireille riittävän määrän esim. kenttäsairaaloita ja parakkikouluja ja näin ehkäistä pakolaisaaltoja Välimerellä. 

Haluan löytää ongelmaan konkreettisia ratkaisuja, en vain taivastella ja puhua moraalista yleisellä tasolla. Valvontalentojen lisäämisellä Välimeren yllä tai veneiden upottamisella ei ole mitään vaikutusta itse ongelmaan.

Ja lopuksi vielä näkemys maahanmuuttokeskustelusta.
Sitä käydään otetaan - eipäs oteta akselilla. Tällainen keskustelu on ihan turhaa, koska kyllä me edelleen otamme maahanmuuttajia (en puhu nyt työperäisestä maahanmuutosta). Olennainen kysymys on, kuinka paljon maahanmuuttajia me otamme jatkossa. Olemmeko Suomen nykyisen tiukan politiikan kannalla vai haluammeko esim. Ruotsin mallin mukaisen selvästi väljemmän politiikan. Tähän pitäisi väittelijöiden ottaa kantaa.

Entä ajatus, että EU velvoittaisi jäsenmaan ottamaan tuetyn määrän vuosittain pakolaisia/maahanmuuttajia. Jälleen voi kysyä, kuinka monta vuotta ja kuinka monta maahanmuuttajaa? Kymmenen vuotta ja 10 000 ihmistä per vuosi Suomeen, vai mitä? Mahdoton ajatus. Afrikasta riittää tulijaa vaikka kuinka monta kymmentä miljoonaa. Ongelma ei tällä ehdotuksella ratkea. Lisätään ehdotukseni mukaan kehitysyhteistyöprojektien rahoja humanitaariseen apuun ja yritetään auttaa ihmisiä siellä, mistä he ovat kotoisin. Ja kehitysapuprojekteihin tiukempi raportointivelvollisuus ja riipumattoman asiantuntijan lausunto todellisista tuloksista suhteessa tavoitteisiin. Hyviäkin projekteja varmasti on (esim. koulutusprojekteja).

---------------------------------------

Viikkoa myöhemmin 6.6. 2015 Hesarissa oli Oxfordin professorin Paul Collierin haastattelu, jossa hän perusteli samaa näkökulmaa vielä laajemmin.

http://www.hs.fi/ulkomaat/a1433480590053

Pekka Lampelto ideoi myös ihan uutta ajatusta, jolla pakolaiskriisiä ratkaistaan siellä, missä se syntyy

http://pekkalampelto.puheenvuoro.uusisuomi.fi/196879-idea-afrikkaan-eun-pakolaismetropoli-jonne-suomalainen-koulutusjarjestelma

Espoon ulkoistukset

Espoossa keskustellaan vilkkaasti, pitäisikö mm. siivoojien ja kunnossapitohenkilöstön olla kaupungin palveluksessa vai yritysten palveluksessa. Erilaisia argumentteja on puolesta ja vastaan esitetty monenlaisia, kuten että laatu saattaa heiketä, jos palvelut ostetaan yrityksiltä ja hinta painaa liikaa valinnoissa.

Aika vähän on ollut esillä tärkein ja ihan peruskysymys: onko mm. siivous- ja kunnossapitotyö sellaista toimintaa, joka pitää tuottaa kuntalaisille virasto-organisaation kautta ja rahoittaa verovaroilla työntekijöiden palkat? Ei ole. Siksi kuntapuolella monet toiminnat ja palvelut, jotka eivät edellytä ns. viranomaistoimintaa pitää siirtää yrityksille ja kolmannelle sektorille. Vain näin voimme järkevästi supistaa julkista sektoria ja kasvattaa erilaista yritystoimintaa. Valtionhallinnossa ulkoistamiset tehtiin pääosin jo 1990-luvun laman pyörteissä. Yritystoiminnan lisääminen on koko Suomen etu. Kun palvelut kilpailutetaan ja tilataan yrityksiltä, on tilaajan (viraston) ammattitaitoa määritellä tarvittava laatu ja kilpailevat yritykset sitten tarjoavat sitä laatua omalla hinnallaan.

Helsingin Sanomien 6.5.2015 mukaan vihreiden Espoon kaupunginhallituksen varapuheenjohtaja vastustaa ulkoistamista ja pikavoittojen hakemista, mutta edellyttää sen sijaan rakenteiden kuntoon laittamista. Erikoista, pikavoittoja mistä? Eikö kaupungin ydintehtäviin kuulumattomien tehtävien siirto markkinoille ole nimenomaan rakenteiden kuntoon laittamista ja toiminnan tehostamista aidolla tavalla? 

Helsingin kaupungin vuokratalojen asukaat

Helsingissä on jatkuva pula kaupungin rakennuttamista kohtuuhintaisista vuokra-asunnoista (sosiaalinen asuntorakentaminen). Nyt on käynyt ilmi, että kaupungin vuokra-asunnoissa asuu paljon ihan hyvätuloisia ja keskituloisiakin asukkaita, joille vuokra-asunnot ei ole tarkoitettu. Opiskelija tai muuten pienituloisen ihmisen elämän tilanne ja talous on muuttunut, mutta miksi lähteä edullisesta vuokra-asunnosta, kun sitä ei edellytetä. Niin, miksi ei edellytetä? Pitäisi edellyttää.

Onhan se kumma, jos yhteisillä verovaroilla rakennamme sosiaalista asuntotuotantoa emmekä edes edellytä, että varakkaat eivät saa niissä asua. Ja samaan aikaa melskaamme kaupungin vuokra-asuntojen puutetta pienituloisille. En itsekkään ehdota, että tässä pitäisi nyt palkata kymmenien ihmisten verotarkastajia tarkastamaan vuokra-asunoissa asuvien ihmisten tuloja. Nykyisilläkin resursseilla voidaan tehdä pistotarkastuksia. Ja usein ihmisten sisäinen moraalipaine ohjaa heidät pikkuhiljaa yksityisille vuokramarkkinoille, jos he tietävät kaupungin vuokra-asuntojen tulorajan. 

---------------------------------------
Muutama päivä myöhemmin Sipilän hallitusohjeman liite sivu 10:

"ARA:n vuokra-asuntojen asukasvalintoja kehitetään paremman kohtaannon saavuttamiseksi liittämällä asukasvalinnan sosiaaliseen tarveharkintaan tulorajat. Asukkaan tulot tarkistetaan ARA-asuntoon muuton ja asunnon vaihdon yhteydessä sekä uusissa sopimuksissa 5 vuoden välein. Siirtymäaika asunnosta on 2 vuotta. ARA-asuntojen asukasvalinnasta voidaan poiketa tapauksissa, joissa julkinen tuki ei johda epäterveeseen asukaskilpailuun yksityisten vuokra-asuntomarkkinoiden kanssa."