Monikulttuurisuus vs. kotouttaminen

Kansanedustaja Immonen käynnisti vilkkaan keskustelun mm. monikulttuurisuudesta. Siksi halusinkin vähän kiihkottomasti selvittää, mitä tuo termi tarkoittaa. Aloitin Wikipediasta. Hämmästyin, kun huomasin, että valtaosa maista, kuten Suomi, harjoittaa maahanmuuttajien kotouttamispolitiikkaa, ei monikulttuurisuuspolitiikkaa.

Wikipedia:
"Monikulttuurisuuspolitiikka on myös eräs nykyaikaisissa kansallisvaltioissa harjoitettu maahanmuuttajiin kohdistuvan politiikan suuntaus. Tämä tarkoittaa politiikkaa, jossa suhtaudutaan puolueettomasti tai myönteisesti maahanmuuttajaryhmien muodostumiseen valtaväestöstä selkeästi erottuviksi etnisiksi tai kulttuurisiksi yhteisöiksi ja jossa näiden yhteisöjen pyrkimyksiin synnyttää ja ylläpitää omia organisaatioitaan suhtaudutaan myönteisesti.

Vaihtoehtoiset maahanmuuttajapolitiikan suuntaukset ovat sulauttamispolitiikka, kotouttamispolitiikka ja erottelupolitiikka. Monikulttuurista maahanmuuttopolitiikkaa on arvioitu harjoitetun Isossa-Britanniassa, Alankomaissa sekä Ruotsissa. Näidenkin maiden nähdään siirtyneen kotouttavaan ja sulauttavaan maahanmuuttajapolitiikkaan, joka korostaa maahanmuuton kohdemaiden kansallisten kulttuurien ja kielien oppimisen tärkeyttä.

Miksi sitten niin monet suomalaiset tykkäävät monikulttuurisudesta? Luulen, että heillä on mielessä mm. etniset ravintolat, ulkolaisten ihmisten kivat tavat, jotka me voimme hyväksyä sekä tietty kansainvälisyyden tunne. Pääministeri Sipiläkin asetti eilen sanansa tarkasti ja sanoi kannattavansa kulttuurien rikkautta Suomessa (ei siis monikulttuurisuutta).

Mutta, jos aidosti hyväksymme monikulttuurisuuden niin silloin meidän kait pitäisi hyväksyä myös sellaiset kulttuurien piirteet, joita emme Suomessa haluaisi hyväksyä. Jotka sotivat lainsäädäntöämme ja arvojamme vastaan. Tällaisia kulttuurillisia tapoja ovat esim. kunniamurhat, tyttöjen ympärileikkaukset, naisten alistaminen ja pukeminen täyspeittävään burkhaan ja sharia-laki. Näitähän suuri osa suomalaisista ei halua hyväksyä. En minäkään ja silloin en Wikipedian mukaan ole monikulttuurisuuden aito kannattaja.

Olen ainoastaan erilaisten mukavien ulkomaisten kulttuurillisten tapojen suomalaista elämää rikastuttavien ilmiöiden tukija.
-------------------------------------
PS: nuorten pj. Sebastian Tykkynen määritteli myöhemmin mielestäni asian hyvin.

"Tynkkynen määrittelee monikulturismin "poliittiseksi ideologiaksi, jossa julkisen politiikan kautta pyritään tukemaan erilaisten arvojen ja normijärjestelmien syntymistä samalle alueelle".

"Kun sanon, että vastustan monikulturismia, niin vastustan tätä poliittista ideologiaa", Tynkkynen sanoo.

"Voin kuvitella, että esimerkiksi Itä-Helsingin alueet, missä asuu paljon maahanmuuttajia, ovat optimaalisia ympäristöjä erilaisten normijärjestelmien syntymiselle. Sellaisten normijärjestelmien, jotka eivät ole yhteiskunnallisesti hyväksyttyjä Suomessa", Tynkkynen sanoo.

Tynkkynen korostaa, että hän ei kritisoi eri kulttuureiden erityispiirteitä.

"Kritiikkini ei todellakaan tartu kulttuureiden erityispiirteisiin eli esimerkiksi vaatteisiin, ruokiin tai kieliin. Kritiikin kohde ovat arvot, jotka eivät ole meidän yhteiskunnan mukaisia. Sitä, että eletään kiinni Somaliassa, mutta vain Suomen maalla."

Tynkkynen arvioi, että maahanmuuttajat integroidaan suomalaiseen yhteiskuntaan parhaiten siten, että heille ei "myönnetä erityisjärjestelyjä".

"Jos muslimit haluavat harjoittaa omaa uskontoaan Suomessa, niin heille annetaan ilmaiseksi tontti, johon he voivat moskeijansa rakentaa. Se ei ole oikein, heidän pitää maksaa tontista ihan niin kuin muidenkin suomalaisten", Tynkkynen sanoo.

Hän myös viittaa Oulun kaupunginvaltuuston aloitteeseen, jossa musliminaisille yritettiin saada oma uintivuoro.

Oulun kaupunki suunnitteli uintivuoroa vuonna 2010. Musliminaiset eivät kulttuuritaustansa ja vakaumuksensa vuoksi halua uida tilassa, jossa on yhtä aikaa miehiä. Tämän vuoksi he toivoivat omaa uintivuoroa.

"Oulussa musliminaisille ehdotettiin omaa uintivuoroa muutenkin täyteen uimahalliin. Emme voi hyväksyä tällaisia erityisjärjestelyjä siitä syystä, että ne pönkittävät heidän omaa normijärjestelmäänsä. Se ei varsinaisesti auta näiden kulttuureiden edustajia integroitumaan suomalaiseen yhteiskuntaan."

-------------------------------------

Toinen termi, jota ei yleensä mediassa saa pohdiskella ja jota pitää vain kritiikittömästi kannattaa on hyvinvointiyhteiskunta. Mutta tätäkin termiä on siitä huolimatta pohdiskeltu ansiokkaasti jopa Hesarissa.

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1420782889868?jako=2322274d3232db0624eea715c84cd7b0&ref=fb-share

Välimeren siirtolaiskriisi on ratkaistavissa

On aivan selvää, ettei kriisi ratkea sillä, että lisätään merivalvontaa. Valvonta vain tehostaa ihmiskauppiaiden asiakkaiden nopeampaa löytämistä Välimereltä. Välillisesti se siis auttaa heidän liiketoimintaansa. On myös selvää, että löydettyjen pikkualusten takavarikointi ei ongelmaa ratkaise, kyllä Afrikassa veneitä piisaa. Entä sitten EU:n ehdottama laittomien siirtolaisten jako ympäri Eurooppaa. Ketkä siinä voittavat? No samat kuljetusbisnekseen erikoistuneet liikemiehet tietenkin, vientimarkkinahan (EU) vetää silloin yhä paremmin.

Todelliset ratkaisumallit eivät siis lähde siitä, mistä koko ajan poliitikot julkisuudessa keskustelevat: kuka ottaa laittomia siirtolaisia ja kuinka paljon, vai ottaako sitenkään. Eri tahoilla on tuotu esiin ratkaisumaleja, jotka pureutuvat itse ongelman alkulähteille ja jotka purevat myös akuuttiin kriisiin parhaiten.  Esitän mahdollisimman ytimekkäästi kolmen kohdan ratkaisuohjelman pääajatukset.

1.  EU:n valvontaoperaatiota muutetaan siten, että havaitut laittomat siirtolaisalukset otetaan kiinni ja hinataan takaisin Afrikan rannikolle, jossa alus upotetaan. Tämä tyrehdyttää rikollisten liiketoiminnan.

2. Suomi ja EU siirtävät kehitysyhteistyörahoista rahaa humanitaaristen kriisien hoitoon eli käytännössä Syyrian, Jordanian ja Irakin pakolaisleirien koulutuksen, sairaanhoidon ja työllistymisen kehittämiseen. Suomessa tämä on budjettitekninen kysymys, molempia rahoja hallinnoi ulkoministeriö. Mm. Oxfordin yliopiston professori Collier mainitsee, että ”… pakolaisten ei anneta tehdä töitä. Monet lapset eivät käy koulua, koska heitä ei kiinnosta Jordanian järjestämä opetus. Samaan aikaan leireillä on satoja työttömiä syyrialaisia opettajia.” Itse uskon, että jos EU panostaisi pari miljardia pakolaisleirien kehittämiseen, ei ihmisten tarvitsisi lähteä pois sieltä, missä heidän juurensa ja sukulaisensa ovat. Suomen kehitysyhteistyörahat ovat nyt yli miljardi euroa ja panostus humanitaaristen kriisien (esim. pakolaisleirien) hoitoon vain noin 50 miljoonaa.

3. Suomen ja EU:n kehitysyhteistyöprojekteissa Afrikassa siirrytään välittömästi menettelyyn, jossa tuetaan vain koulutusta ja annetaan ns. starttirahaa paikalliselle yrittäjyydelle. Rahaa ei saa käyttää avunantajamaiden itse käynnistämään liiketoimintaan, joka tutkitusti tappaa paikallisen liiketoiminnan ja yritteliäisyyden. Rahaa ei myöskään saa ohjata maiden byrokratioille ja hallitsijoille. 

Suomessa tämän poliittisen muutoksen voivat saada aikaiseksi lähinnä ulkoministeri, ulkoasiainvaliokunta ja hallitus. Ilman heidän aktiivisuuttaan mitään muutosta ei tapahdu.

Lasten päivähoidon kevyt supistus kertoo Suomen sotatilasta, vai?

Elina Grundström kirjoittaa Hesarin kolumnissa 9.6 mm., että:

”Voi kysyä, onko tämä ennemminkin sotaan valmistautuva kuin kansantaloutta tasapainottava hallitus?

Jos valtion pitää todella siirtää kymmenen miljardia euroa päivähoidosta, koulutuksesta ja sosiaaliturvasta hävittäjähankintoihin, Suomeen kohdistuu sotilaallinen uhka, jonka rinnalla millään muulla ei ole mitään väliä. Samaan aikaan päättäjät vakuuttavat, että heillä on "yhteinen tilannekuva" eli täsmälleen sama käsitys Suomen ongelmista. Tämäkin kuulostaa enemmän poikkeustilalta kuin normaalilta pohjoismaiselta demokratialta.”

Asiat voi tietysti kysyä noinkin, mutta minusta tässä taas paistaa paljolti asenne, että mistään etuudesta ei saa missään olosuhteissa tinkiä, mikäli kaikesta ei tingitä. Suomessa pääteltiin 15 vuotta sitten, että subjektiivinen päivähoito on puolustusvoimia paljon tärkeämpi ja siksi mm. päivähoitoon ja kaikkeen muuhun päivittäiskivaan siirrettiin veroeurojamme. Nyt tilannekuva on se, että velaksi elämisen pitää pikku hiljaa loppua ja että puolustusvoimien leikkaukset eivät olleetkaan hyvä ajatus. Niiden taso palautetaan ns. ”normaalille tasolle” suhteessa koko valtion budjettiin.

Ehkä ajatuksena on nyt se, että ulkoisella turvallisuudella varmistamme sen, että tulevina hyvinä aikoina voimme taas itsenäisesti päättää, että kaikki janipetterit ja miialiisat saavat taas kaiken sen päivähoidon, mitä vanhemmat vaan ikinä pystyvät keksimään. Niin ja hoitohenkilökunta, joka jo perusteettomasti ja ihan pokkana väittää, että kahdeksan lapsen ryhmäkoko vaarantaa lasten fyysisen ja henkisen turvallisuuden!

Työajan pidennys, talouden uusi ihmepelastaja?

Ensin ihmepelastaja oli eläkeiän nosto. Sitä hierottiin kymmenen vuotta. Nyt talouden pelastaa työajan nosto. Vai pelastaako? Pohditaanpa hetki, kenen työaikaa todella kannattaisi nostaa.

Julkinen sektori, noin puoli miljoonaa työntekijää: opettajat, sairaanhoitajat, lääkärit, palomiehet, armeija, sosiaalityöntekijät, virastojen virkamiehet, poliisi, jne. Työajan pidentäminen ei paranna Suomen talouden tilaa.

Elinkeinoelämä. Yritykset, joiden tuotteet eivät nyt syystä tai toisesta käy kaupaksi. Työajan pidentäminen ei ratkaise ongelmaa.

Yritykset, joiden tuotteet ja palvelut käyvät kaupaksi. Työajan pidentäminen tuo lisää rahaa kansatalouteen, ehkä. Eli vain, jos työajan pidentämisellä on suora korrelaatio tavaroiden ja palveluiden myynnin lisäykseen. Ellei sitten työajan pidentäminen näy tuotteiden ja palveluiden hinnoissa ja aiheuta hintakilpailuongelmia.

Näkemys: Julkisen sektorin on oltava mahdollisimman virtaviivainen, tehokas ja tarkoituksenmukaisesti palveleva. Työllistymisen kannustinloukut on purettava ja työllistäminen tehtävä yrityksille helpoksi.  Työnteon on AINA oltava taloudellisesti houkuttelevaa. Yhteiskunta tai työttömyyskassa takaa perustoimeentulon työttömyyden aikana. Ja yhteiskunnan on oltava turvallinen, jotta investointeja uskalletaan tehdä.

Elinkeinoelämä kyllä ymmärtää, että sen vastuulla ovat uudet innovaatiot sekä tuotteiden ja palveluiden kilpailukykyisyyden varmistaminen.

PS:n 2013 "tuomittu" sote-malli voi edelleen hyvin

Hesarin kommentti syyskuussa 2013 Perussuomalaisten sote-mallista ”Vain kannet, ei sisältöä”

Uusi hallitus jatkaa tärkeää sote-uudistusta. Alla muutamia otteita syyskuussa 2013 julkistetusta Perusuomalaisten linjapaperista Suomen palvelukunnat –ohjelma. Tässä ohjelmassa keskeisellä sijalla oli ehdottamamme sote-malli. Olin tuota linjapaperia kirjoittamassa eräiden eduskuntaryhmän jäsenten kanssa ulkopuolisen asiantuntijan roolissa.

Ehdotuksemme oli pitkälti se, mikä nyt on hallituksen jatkotyöstön kohteena. Harmi, kun en muista tuon Hesarin toimittajan nimeä. Haluaisin kysyä häneltä, oliko hän lukenut koko muistiota ennen kuin hän otsikkonsa laati? Alla muutama ote vuoden 2013 ohjelmapaperista, päätelkää itse onko mitään sisältöä vai ei.

• Sote-alueet perustetaan nykyisten sairaanhoitopiirien alueille ja hallintomallina on edelleen kuntayhtymä. Näin säilytetään tässä muutenkin vaativassa uudistuksessa toimivat rakenteet ja vältytään esimerkiksi monimutkaisilta kuntayhtymien purkamiseen liittyviltä omistusjärjestelyiltä. (Kommentti Erkki 1.6.2015: nyt ehdotetaan maakuntia, jotka liki samat kuin sairaanhoitopiirit. Maakunnille ei ehdoteta verotusoikeutta.) 

Alueen palveluja voivat tuottaa myös yksityiset palveluntuottajat ja järjestöt. Tätä sanotaan monituottajamalliksi. Sote-alueen tehtävänä on varmistaa, että tarjolla on tarpeeksi tuottajia ja että näiden tuottamien palvelujen laatu on hyväksyttävällä tasola. 

• Uudet sote-alueet järjestävät tai tuottavat oman alueensa erikoissairaanhoidon palvelut tarkoituksenmukaisella tavalla, esim. sairaalassa, terveyskeskuksessa tai potilaan kotona, itse tai ostopalveluina. Erityisen vaativat erikoissairaanhoidon palvelut järjestetään/tuotetaan viidessä yliopistosairaalassa väestöpohjan mukaan.  

• (myös rahoitukseen otettiin kantaa, esimerkkinä seuraava linjanveto)
  Myös työterveyshuollon ns. sairaanhoitoon menevistä KELA II -korvauksista luovutaan ja vastaava summa ohjataan sote-alueille. Lain mukaan työnantajan on kustannuksellaan järjestettävä työterveyshuolto työstä ja työolosuhteista johtuvien terveysvaarojen ja -haittojen ehkäisemiseksi ja torjumiseksi sekä työntekijöiden turvallisuuden, työkyvyn ja terveyden suojelemiseksi. Laissa korostetaan myös työntekijöiden työkyvyn ylläpitämistä ja terveyden edistämistä.
  
  Työterveyshuollon pitää palata perustehtäväänsä. Veroeuroja ei voida jakaa tukemaan yksityisen puolen laajentunutta sairaanhoitoliiketoimintaa, joka perustuu KELAn tukiin menoperusteisesti. Eli mitä enemmän suoritteita (kuten laboratoriokokeita) sitä enemmän tukea.

Ohjelmapaperi oli kahdeksan sivun tiivis esitys ja sote-mallin lisäksi siinä todettiin muukin kuntien välinen yhteistyön tarve ja yhteistyömallien hallinnollinen yksinkertaistaminen esim. piirikuntakäsitteen alle 

Tavoitteena on erilaisten maakunnallisten, liian monimutkaisten rakenteiden yhdistäminen yhden ja nykyistä toimivamman ja demokraattisemman piirikunnan tehtäväksi. Tämä puolestaan on kooltaan joko talousalueen tai laajemman alueen kokoinen.

Piirikunnalle voisivat kuulua esim. työvoimapalvelut, erilaiset lupa-asiat, ammatillinen koulutus, vapaa sivistystyö, pelastustoimi ja kaavoitus.
(Kommentti Erkki 1.6.2015: piirikunta voisi olla maakuntakin)

Hallinnosta siirrettävä tehtäviä yrityksille

Julkisen sektorin palvelu- ja tutkimustehtäviä siirrettävä yrityksille

Valtion ja kuntien tehokkuutta on viime vuodet keskitytty lisäämään virastojen henkilötyövuosia vähentämällä. Julkisen sektorin palvelukyvyn kannalta juustohöylääminen joka paikasta ei ole mielekästä. Siksi on arvioita uudelleen, mitä tehtäviä julkisen sektorin kuuluu tehdä itse. Mitkä tehtävät ovat sellaisia, että ne todella vaativat nyt ja tulevaisuudessa virasto-organisaation ja verovarat. Viimeksi tämä kysymys esitettiin 1990-luvun alun laman yhteydessä. Sitten alkoivat lihavat vuodet ja kysymys unohtui, nyt kysymys on taas tuiki tarpeellinen.

Valtiolla ja kunnilla on paljon sellaisia palvelu- ja tutkimustehtäviä, jotka eivät kansalaisten ja asiakkaiden näkökulmasta vaadi "virkavastuulla" toimimista. Jo nyt esimerkiksi kolmas sektori tai erilaiset osuuskunnat (eräs yritysmuoto) tuottavat kunnalle eli tilaajalle palveluita, joita ennen tuotti vain kunta. Myös valtionhallinnossa on lukuisia tehtäviä, joita hoidetaan virastomaailmassa historiallisista syistä, ei kansantaloudellisista syistä. Tällaisten palvelu- ja tutkimustehtävien siirtäminen kolmannelle sektorille ja erimuotoisille yrityksille lisää kyseisen toiminnan innovaatiokykyä ja työn tehokkuutta. Hyviä esimerkkejä on jo olemassa, vaikkapa erään kaupungin hammaslääkärien muodostama osuuskunta, jonka kanssa kaupunki on tehnyt palvelusopimuksen. Tai perhepäivähoitajat. Selvityksen mukaan he kaipaisivat vertaistukea ja vapautta kehittää toimintaansa esim. babysitter-toimintaan, syntymäpäiväjuhlien järjestämiseen jne. Mutta kunnan työaikalaki ja muut normit eivät tätä salli.

Entäpä valtion virastojen tutkimustoiminta? Se tapahtuu yleensä projekteissa, joihin pitää saada ulkopuolista rahoitusta, monet projektit ovat myös kansainvälisiä.  Olen läheltä seuranneena tullut vakuuttuneeksi siitä, ettei valtion työaikalaki, matkustussäännökset, kellokorttisysteemit yms. missään määrin sovi tällaiseen projektitoimintaan. Molemmissa mainitsemissani esimerkeissä yhteiskunta voi ja sen pitää tietysti toimia palvelujen tilaajina.

Mielestäni esim. osuuskunta on oiva yritysmuoto monelle yhteiskunnalliselle tutkimus- ja palvelutuotannolle. Osuuskunnan tehtävänä kun ei ole tuottaa mahdollisimman paljon voittoa osakkeenomistajille kuten osakeyhtiössä. Osuuskunnan päätavoite on jäsentensä taloudellisen toiminnan tukeminen. Olen varma siitä, että saisimme Suomeen lisää toimeliaisuutta, tuottavuutta ja innovatiivisuutta lisäämällä yhteiskunnallisia yrityksiä ja osuuskuntia julkiseen palvelu- ja tutkimustoimintaan. Kyse ei ole vain laskennallisista säästöistä, vaan myös noista kuuluisista dynaamisista vaikutuksista yhteiskuntaan.

Julkisen sektorin tuloksellisuutta ja vaikuttavuutta (nykyisin VATU-hanke) vuodesta 1989 saakka kehittäneenä voin jo sanoa olleeni aina sitä mieltä, että julkisen sektorin pitää miettiä hyvin tarkkaan, mitä se yhteisillä varoillamme tuottaa itse ja mitä tilaa kotimaan markkinoilta.

Hallinnon asiakaslähtöisyyteen tarvitaan tiikerin loikka

Kokonaisvaltainen asiakaslähtöisyys edellyttää radikaalia muutosta julkisen sektorin toimintatapaan.

Julkisen sektorin rakenteet ja toimintamalli on rakennettava alhaalta, kuntalaisen eli asiakkaan tarpeista lähtien.  Kaiken lähtökohtana ja kaikessa tulee olla kuntalaisen rajattoman hyvät ja kokonaisvaltaiset palvelut. Palveluiden tulee siis määrittyä asiakkaan tarpeista lähtien, ei palveluja tuottavien hallintoyksiköiden tarpeista. Luukulta toiselle pomputtelu on lopetettava.

Kokonaisvaltainen asiakaslähtöisyys: palvelukoordinaattori kunnassa ja henkilökohtainen budjetti

Erityisesti hieman hankalassa elämäntilanteessa oleville on tuskallista, joutua KELAn, TE-palveluiden ja kunnan sosiallitoimiston lomakeviidakon ja monimutkaisten ohjeiden kohteeksi. Ja kun on hankalaa ja raskasta sukkuloida järkevästi organisaatioiden nettilomakeviidakossa, asiat jäävät hoitamatta ja oman elämän hallinta vaikeutuu.

Monen luukun kautta tapahtuvasta palvelujen tuputtamisesta on siirryttävä malliin, jossa kuntalainen keskustelee elämäntilanteestaan ja tarkoituksenmukaisista palveluistaan kunnan palvelukoordinaattorin kanssa. Asiakaslähtöinen palveluajattelu yhdistää kuntalaiselle sote-palvelut, te-palvelut sekä KELAn palvelut. Kunnan palvelukoordinaattorista tulee kuntalaisen kumppani.

Onko ylläkuvattu tapa toimia mahdoton? Ei ole, tämän suuntaisia hankkeita on jo olemassa kuten TYP-laki ja "henkilökohtaisen budjetin" kokeilut. Mutta niiden laajentaminen julkisen sektorin yleiseksi toimintamalliksi ei etene, koska hallinnon rakenteissa, on edelleen paljon päättäjiä ja kehittäjiä, jotka vartioivat omaa reviiriään.

Vuoden alussa voimaan tullut TYP-laki edellyttää tiivistetysti sitä, että te-palvelut, kunnan sote-palvelut ja Kelan palvelut tulee tarjota asiakkaalle koordinoidusti uuden palvelukeskuksen kautta. Mutta koordinoidun ja yhteisesti tarjottujen palvelujen asiakkaaksi pääsevät vain ne joiden työllistyminen on vaikeaa ja työttömyys jatkunut pitkään. Miksi näin on? Eikö esimerkiksi kunnan palvelukoordinaattori voisi olla jokaisen työttömän ensimmäinen kontakti, joka pika-analyysin jälkeen koordinoi asiakkaan kanssa hänen tarvitsemiaan kunnan, Kelan ja te-toimiston palveluita. 

Asiakaslähtöinen periaate edellyttää tietysti myös uudistuksia budjetointitapaan. Henkilökohtaista budjettia on jo kokeiltu erityisesti sosiaalipalveluissa. Siinä tavoitteena on tarjota asiakkaalle vapaus valita esimerkiksi oman terveytensä hoitamiseen liittyviä sosiaali- ja terveyspalveluja. Asiakkaat voivat valinnallaan vaikuttaa hoidon ja palveluiden sisältöön. Palveluita voi hankkia tietyllä rahasummalla paitsi ulkopuolisilta palveluntuottajilta myös omalta perheeltä, omaisilta tai ystäviltä. Periaate asiakkaille siirrettävästä vallasta hallita omaa elämäänsä oli keskeisellä sijalla, kun henkilökohtaisen budjetin järjestelmää on suunniteltu ja kokeiltu.

Julkisen sektorin rakenne on vain johtamisen väline jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Julkisten palveluiden ensisijainen tavoite tulee olla asiakaslähtöisyys ja asiakkaan kokonaisvaltainen huomioiminen. Koska tavoite vaatii nykyisten organisaatiorajojen ja budjetointikäytäntöjen muuttamista, tuo tavoite voi toteutua vain koko hallituksen tiukassa ohjauksessa.